Olen rakastunut. Tama on ensimmainen kerta kun sanon mistaan etta olen rakastunut. Enka edes tunne heppua. En tieda onko hanella tyttokaveri. Heppu asuu pysyvasti toisessa maanosassa. Enka tieda pitaako han edes minusta.

Vaan mina olen rakastunut. En sillai etta olisin riippuvainen. En sillai huonolla tavalla. Vaan sillai elavalla tavalla. Rakastan sita energiaa mika meidan valilla on. Haluaisin sukeltaa siihen energiaan, haluaisin tyostaa sita. 'Love is touching souls.'

En sano, etta olen vain ihastunut. Tama on elavampaa, tama on todellista. En vain 'pida hanen ulkonaostaan'. Ei, olen rakastunut.


Vaan hetki on objektia tarkeampaa. Takertuminen olisi hyvin epaviisasta. Antaa virran vieda.

pieni vitutus. en oikein tieda lahdetta. ehka se kaikkivoipane ahdistus mika mussa tuntuu asuvan kun ei oo kavereita ja on yksinaista ja ei oo sosiaalista verkostoa ja sitten havettaa vielapa taa kaikki nayttaytyessani muille ihmisille. ehka on aika meditoida tanaan.

Huoh. Paskin päivä eilinen ikinä.

Jätin kämppiksilleni rahaa 3 viikolle, jotta voivat maksaa mun huoneen, vaikka en siellä ees asu. Hävisin siis 3 viikon vuokrarahat, enkä koe sen olevan reilua peliä. Kämppikseni olivatkin kusipäitä.

En tiennyt mitä tehdä. Olin muuttamassa pois, taksi oli enää soitettava kotiovelleni (sen verran oli kamaa kuljetettavaks). En ollut sopinut kämppisteni kanssa mitä teemme vuokran suhteen. He vain sanoivat se on minun vastuullani. Minun mielestäni se olisi ollut ehdottomasti meidän kaikkien vastuu, mutta kusi kaatui minun niskaani. En halua kusen kaatuvan minun niskaani, en halua. Ei sen tarvitsisi reilussa maailmassa kaatua kenenkään niskaan, vaan kaikki pitäisivät huolen toisistaan.

Emme elä reilussa vaan julmassa maailmassa. Ja kusi kaatui niskaani.

Olin tosiaan muuttamassa pois, ja asunto oli tyhjillään. Olisin voinut vain häipyä, maksamatta, olinhan lähdössä maasta pois, vuokra olisi ollut kämppisteni vastuussa. En tiedä miksi en vain lähtenyt. Tai miksi en maksanut vain osaa rahasta. Ei, minä kilttinä suomalaisena maksoin heidänkin edestä. Minä maksoin ylimääräiset kolme viikkoa kuin lentävä nauris (älä kysy). Naiivi typerä tyttö. Joka ei osaa hoitaa asioitaan mallikkaasti.

Itkin, en saanut edes nukuttua kun olin vain miettinyt tätä edellisenä yönä. Kysymys ei ole niin paljon rahasta kuin mitä se on reilusta pelistä ja oikeuden toteutumisesta.

Itken pahaa verta.

Syon aamiaisen kello yhdentoista aikaan. Syon sen olohuoneessa jossa argentinalainen maalausta opiskeleva erittain komea kamppispoikani on polttamassa marihuanaa, ja lukemassa kevytta filosofiaa. Juttelemme seuraavat 1,5 tuntia filosofiasta ja aika paljon muustakin.

Se pieni hieno hetki, etta kylla, kylla sita sittekki kannatti lahtea alunperin ulkomaille. Tai en ainakaan kadu.

Ei täällä ole mitään. Muutan pois. Ei täällä ole mitään. Vaihdan paikkaa. Ei löytynyt mitään. Kokeilen muuta.

Poika soittaa alakerrassa kitaraa. Aamulla hän menee töihin.

Kaikilla muilla tuntuu olevan edes jonkinlainen polku mitä kulkea.

Minun elämäni on ollut yhtä... tuulenviemää. Eikä edes erityisen hyvää sellaista.

Ei sitä, että elämäni olisi ollut paska. Paljon paskaa siinä on ollut, mutta ei elämääni sinällään oi tuomita paskaksi. Heikolla maaperällä se tuntuu kyllä olevan. Toisaalta, eipä ole sitä silmänlume-muka-vahvaa-maaperää mikä niin monella ihmisellä tuntee olevan itsetuntoa kohottamassa eivätkä näe totuutta -koska sitä maaperäähän ei ole.