Elämä on epäreilua.

Selaan Facebookissa sukulaisperheeni kuvia. Kaikki sen perheen lapset ovat sosiaalisia menestyviä kauniita lapsia. Heidän vanhempansa ovat urheilullisia, sosiaalisia, reiluja, ja ovat opettaneet lapsilleen terveen ajattelun raamit kuin vieneet heitä erilaisiin urheilukilpailuihinkin.

Minun perheeni ei ollut semmoinen. Minun vanhempani eivät olleet urheilullisia eivätkä sosiaalisia. Heillä ei ole menestyneen terve ajattelumaailma jota he olisivat voineet opettaa, vaikka äiti veikin minua joskus paikallisiin juoksukisoihin ylistäen minun erinomaisuuttani kun sijoituin kymmenneksi samalla kun isä avasi toisen viinapullon.

Tulos on nähtävissä nyt kun me kummatkin perheen "lapset" olemme jo nuoria aikuisia. He tietävät mitä he haluavat jo nuorena ja osaavat kulkeutua oikeaan suuntaan heti lukiosta päästessään -heitä kun on tuettu polullaan jo lapsuudesta saakka. Minä lukion jälkeen olin ihan sekaisin, ja jouduin neljä vuotta painiskella vain kysymyksen parissa "kuka mitä olen" puhumattakaan vielä kysymyksestä "mitä minä haluan tehdä": siihen olisin ollut vielä liian epäkypsä.

Ei siinä kai muuta mutta vituttaahan se. Olisin voinut syntyä siihen perheeseen. Ei se, että koen olevani epäonnistunut, vaan se että voisin olla onnistuneempi.