Kerron nyt uskostani Jumalaan.

Tämä ei ole käännytystyötä, vaan tarina miten löysin Uskoni. Ja mikä se Jumala minulle on.

Äiti on minua yrittänyt kasvattaa riviluterilaiseksi samalla kun isäni on tuonut hyvin vahvan tieteellisen ateistisensa näkemyksensä esiin. Luin 19-vuotiaana Nietzscheä ja viimeistään silloin kyseenalaistin äärimmäisen voimakkaasti jumalan olemassaolon. En kieltänyt sitä täysin, vaan jätin marginaalisen mahdollisuuden uskonnon paikkaansapitävyydelle koska eihän minulla ollut varmaa tietoa muustakaan. Kirkon olin kuitenkin vähintään hylännyt täysin.

Vuosi sitten viimeistään muistan kertoneeni avoimesti, kuinka toivoin löytäväni Uskon. Sanoin haluavani olla onnellinen, ja kuvittelin Uskon tuovan minulle lepoa elämääni. Toivoin näkeväni jotain yliluonnollista ilmestystä, jotta herkistyisin henkiselle maailmalle -jonka vähintäänkin toivoin, ellen uskonut, olevan olemassa.

Viime kesänä se sitten tapahtui, että näin kummituksen ensimmäistä kertaa. Minua pelotti paljon, ja jo silloin tein jonkinlaisen uskoni Jumalaan. En tuntenut Jumalaa vielä mutta toivoin että semmoinen olisi olemassa kerta jos kummituksiakin on.

Pari kuukautta (ja muutamia kummituksia) myöhemmin löysin Uskoni noin virallisesti. Rukoilin Jumalaa. Rakkautta. Kirkasta valoa. Tunsin siinä yöllä maatessani sängyllä valon laskeutuvan ylleni, oloni kevenevän ja kuin olisin noussut sängystäni jopa muutamalla millillä -niin kevyt oloni oli. Niin puhdas, niin lauhkea, niin täynnä rakkautta.

Olen saanut voimaa ja ajatuksia buddhalaisuudesta, ja buddhalaisuuden oppimista minun olisikin jatkettava lisää. Toivon saavani myös voimaa varsinkin joogailusta, jonka olen juuri aloittanut -tietoisuuteni lisäämiseksi.

Jumala ei ole minulle kristillistä dogmaattista ajattelua. En tiedä, onko Jeesus olemassa -ainut joka tätä näkemystä tukee ovat ne ihmiset, jotka kertovat nähneensä Jeesuksen puhuvan heille, ja minä uskon ihmisten puheisiin monessa näissä asioissa. Mutta ehkä se ei ole oleellista, enhän minä sitä voi tietää kerta en ole itse nähnyt enkä tuntenut. Annan ajatukselle puhtaan mahdollisuuden.

Jumalasta minulla on enemmänkin panteistinen -tavallaan siis "buddhalainen"- näkemys. Jumala ei ole yksi parrakas tyyppi pilvien päässä tarkkailemassa ja tuomitsemassa ihmisiä. Ei, ja sitä paitsi uskon helvetin olevan ihan kirkon keksintö. Kirkko, joka haluaa hallita ihmisiä, on keksittävä keinoja ja terämiekkoja jolla pitää ihmiset karsinassa -esimerkiksi rangaistuksen pelolla. "Jos et pysy karsinassa, joudut helvetin liekkeihin ja kidutettavaksi ja pahempaan paikkaan mitä pimeys on nähnyt." Uskon kaikkien ihmisten lähteneen Valosta, ja palavan Valoon kuoleman jälkeen.

Jumala on siis vain nimi, jonka annan sille mutta ei sillä nimellä ole väliä. Valo. Kirkkaus. Rakkaus. Kaikkeus. Se on kuitenkin täynnä rakkautta, ja sitä olisi tultava kunnioittaa kuten elämää ylipäätään.

Tämä maailma on paska paikka. Leijonat syövät seeproja, koirat tappelevat ja ihmiset nälvivät toisiaan samalla kehitelle ydinpommeja. Toki maailmassa on paljon paljon kauniita asioita, joihin voi keskittyä, mutta realistisesti sanoen -tämä maailma on paska paikka ja sille tosiseikalle nyt ei voi vain mitään.

Luulen, että ihmiset elävät monta elämää. Ihmisen kroppa menee tomuksi mutta ihmisen sielu menee Taivaaseen. Se on siellä jonkin aikaa, ja sitten se ilmeisesti se jostain syystä palaa maan päälle toiseksi ihmiseksi.

Eläinten kohtalosta en tiedä vaikka se kiinnostaisikin. Kuin bakteerienkin ja vaikka kasvien. Puhumattakaan sienistä. Onko bakteereilla sielu?

Kertovat ne jotka paremmin tietävät, että ihmisen sielu on päättänyt ennen elämää hänen elämäntehtävänsä, ja päättää jopa vanhempansa jossain määrin. Kertovat ne myös, että jokaisella ihmisellä on suojelusenkeleitä (tai hyviä henkiä tai luovaa energiaa tai mitä nimeä käytätkään) jotka ohjaavat ihmistä.

Mitä sitten kun maailmanloppu tulee? Mikä merkitys tällä kaikella on? Onko oikeaa tapaa elää? En tiedä. Kerron enemmän kunhan saan selville.