Ongelma: Ymmärtää miksi en osaa ystävystyä (ainakaan viimeaikoina...)

Sieluni maisema: Etelä-USA -tyyppinen. Minä ja joku hyvännäkönen rento jätkä ollaan moottoripyöräilemässä ja pysähdytty johonki pieneen laaksontyyppiseen. Päivä ja hyvin lämmin, lämmin tuuli. Maaseutua, keskellä ei mitään. Vuoria laakson molemmin puolin. Kellertävää peltoa. Joku paikallinen cowboy on paimentamassa isoa lammaslaumaa. Tuntemani tumma jätkä istuu varjossa ison lehtipuun juurella lepäämässä ja kattelemassa lampaita. Minä nautin auringosta, tuulesta, olotilasta, ja olen niin onnellinen.

Ensimmäinen huone: Punainen ovi, ja siinä luki "making friends". Huone oli puhtaan valkoinen, ja tyhjä: ainoastaan yksi pieni nelikulmainen pöytä oli sijoitettu keskelle huonetta, ja keskellä pöytää oli pieni lasipullo joka oli suljettu pienelle mustalla muovipalasella. Lasipullossa olin minä. Minusta jokin pala. Huoneessa leijui ympärillä lumikirkas valo, ja se valo oli rakkautta täynnä. Siinä huoneessa oli ihanaa olla, koska se täyttävä valo oli niin lämmintä ja autuasta. Vain palanen minusta suljetussa lasipullossa näytti hyvinkin kärsivältä: se irvisteli. Avasin lasipullon; irrotin sen mustan muovipalasen. Palanen minusta koki valoa myös, ja se piti siitä. Se ei lähtenyt pullosta pois mutta se tuli korkin suulle valoa paistattelemaan. Ennen kuin lähdin huoneesta pois, ymmärsin poistaa huoneen ovessa olevan tekstin, ja korvasin sen tekstillä "love". Ymmärsin että tämä huone oli rakkautta, eikä sillä ollut mitään tekemistä ystävyyssuhteiden luomisella.

Toinen huone: Musta ovi, ja siinä luki "making friends". Huone oli valkoinen, ja siinä oli iso lasi-ikkuna josta aurinko antoi huoneeseen valoa. Minun edessäni, huoneen keskellä, oli valkoinen tavallaan lava: jos kävelisin suoraan eteeni, kävelisin siihen lavalle joka nostaisi minut lattiatasoa korkeammalle. Lavan ympärillä oli paljon ihmisiä, tuskin tunsin niitä kaikkia mutta oli siellä ainakin jotain tuttuja. En halunnut nousta lavalle, koska koin sen eristävän minut muista ihmisistä: sen sijaan menin ihmisten luo tutkimaan mitä he olivat. He olivat ihmisiä, normaaleja ihmisiä, ei sen enempää eikä vähempää. Poistinkin suurimman osan ihmisistä huoneesta, koska ei minulla ollut mitään suhdetta niihin. Poistin myös huoneen keskellä olevan lavan, koska koin sen symboloivan ylpeyttä ja narsismia. Korvasin sen isolla leijuvalla punaisella sydämellä. Huoneeseen jäi aluksi vain muutama ihminen, jotka tunsin. Ajattelin, että tämä määrä ei riitä minulle, vaan otin huoneeseen myös muutamia muita ihmisiä, näiden kasvoja en kuitenkaan tunnistanut. Exäni/poikaystäväni ei huoneessa ollut, on huomionarvoista sanoa. Ainoastaan toinen exäni, ihastukseni ja yksi naispuolinen ystäväni. Ei kukaan muu. Kukaan muu ei ollut siinä huoneessa koska kenenkään muun kanssa, kuinka läheisiä sitten olemmekin tai olimmekin, suhteessa ei ollut syvää kunnioitusta ja rakkautta.

Tulkintaa: mitä tämä kertoo sitten ongelmastani, etten osaa ystävystyä? En oikein tiedä. Puhdas rakkaus on asia erikseen, tosiystävyyssuhteissa tosin on annos puhdasta rakkautta. Muissa ystävyyssuhteissa ja kaveruussuhteissa puhdasta rakkautta ei varmaankaan ole, ja kysymys siinä onkin ennen kaikkea yhteisössä toimimista ja sosiaalisista taidoista. Minä haen ystävyyssuhteita, joissa on annos puhdasta rakkautta. Hakevatko muut ihmiset tätä samaa? Ja taidan puhua ehkä lööperiä, koska sinänsä minulle riittäis hyvä tyyppi jonka kanssa pärjään. Valitettavasti käyttäydyn niin oudosti, että vaadin toiselta syvää kunnioitusta minua kohtaan, koska en käyttäydy etikettisääntöjen mukaisesti, koska en pidä etikettisäännöistä. Valitettavasti vain harva, jota minä kunnioittaisin, kunnioittaisi minua. Tai ehkä hiukan useampi mutta koska minuun ei törmää juhlissa tai muissa tapahtumissa joissa voisin tutustua näihin ihmisiin, enkä ylimalkaan pidä kauheasti uusiin ihmisiin tutustumisesta, en oikein löydä näitä timantteja. Etsiä neulaa heinäsuovasta. En haluaisin käydä sitä heinäsuopaa läpi. Haaveilen vain niistä neuloista sen heinäsuovan vieressä. Ehkä se on ongelmani. En tiedä. Niin mitä tämä meditaatioharjoitus kertoi sitten? AInakin sen, että minun pitäisi ihan oikeasti eristää tosiystävyyssuhteet ja muut pinnallisemmat suhteet toisistaan, ja antaa niille ansaitsemansa arvon.

Edit. Vai teenkö tässä juuri väärin? Pitäisikö minun arvostaa kaikkia ihmiskontakteja, välittämättä siitä ovatko nämä ihmiset ansainneet arvokasta kohtelua vai ei, mutta että minä ansaitsen arvokkaasti käyttäytyvän mielen ja kropan? Ainakin siis minun asteikossani arvokasti käyttäytyen, ei ehkä juuri etikettisääntöjen mukaisesti. Pitäisikö minun arvostaa jokaikistä ihmiskontaktia, en etsien neulaa heinänsuovasta, mutta luoden ympärilleni hyvän olon? Näin olen viimeaikoina yrittänyt itseasiassa tehdäkin, kuitenkaan tulosta tuottamatta. Toisaalta, luon vain ympäristöäni mutta en etsi. Toivon vain, että joku näkisi minut ja tulisi luokseni. Minä en itse etsi. Hyvä esimerkki on kun eilen näin yhden tutun ja hän ilmeisesti sanoi minulle hei, minä en edes vilkaissut häntä. En, koska en ollut 100% varma sanoisiko hän minulle hei. Näin olen menettänyt monta mahdollisuutta ystävyyteen. Minulle se on pelkoa, heile se on ylpeyttä. En vain halua torjuntaa. En vain halua sitä, en kestä sitä. Yksikin on liikaa. :( Jos näin ajattelisi jokainen, ei olisi yhtään ystävyyssuhdetta. Ehkä se kertoo aika hyvinkin sen, miksi minulla ei oikein ole ystäviä tai edes kavereita. En uskalla ottaa lähestymisen riskiä torjumisen pelossa. En halua lähteä siihen rumbaan ollenkaan. Olen mielenkiintoinen ihminen, mutta myös nurkassa värjöttelevä yksinäinen susi; jos joku uskaltaisikin lähestyä hiukan, en anna minkäänlaista rohkaisevaa kontaktia, eikä kukaan sitten ihan juttelemaan asti tule.